Sattuneista syistä on tullut tässä viime aikoina mietittyä paljonkin oman aktiiviuran päättymistä. Vaikka en katkera suostukaan olemaan niin silti se nyt vaan tuntuu niin käsittämättömältä. Ahonen ilmoitti paluustaan mäkihypyn pariin ja Palander kommentoi, että tekisi samoin jos olisi mäkihyppääjä, mutta alpissa se ei niin vaan onnistu. Itsellänikään se ei enää onnistu. Monesti sanotaan, että mikään ei ole mahdotonta, mutta siinä on niin monta eri tekijää vaikuttamassa. Eräs kaverikin heitti mulle jo pari vuotta sitten, että lopeta noi suksitouhut kun en urani päättymisen jälkeenkään suostunut vähentämään yhtään suksipäivää tai treenimäärää. Miten voisin lopettaa kun koko elämäni olen suksilla ollut? No en mitenkään...
Olen urani päättymisestä lähtien hiihtänyt melko paljon ja innostunut uudestaan maastohiihdosta, joka aikoinaan jäi alpin varjoon. Tuntuu kuin yrittäisin nyt täyttää jotakin tyhjiötä sisälläni. Haluan näyttää itselleni, että pystyn edes johonkin, aina kun sain kuulla jokseenkin alentavia kommentteja sekä saavutuksiani väheksyttiin ja pistettiin pelkän hyvän tuurin piikkiin. Sitä kun saa aikansa kuunnella, alkaa jo vahvemmankin yksilön itseluottamus heikentyä. Itse tiedän tehneeni aivan älyttömästi treeniä yms saavutuksieni eteen ja siksi onkin aivan älyttömän surullista, että toiset vaan mollaa. Onneksi sentään lähimmät ystäväni ovat kannustaneet eteenpäin.
En haluaisi sanoa, että jäi paljon hampaankoloon, mutta on tämä taas rankkaa olla ihan uusissa piireissä aivan yksin. Olen kuitenkin selviytynyt elämässäni niin suurista asioista itsekseni, että täytyy vaan yrittää uskoa itseensä ja siihen, että on oikeita valintoja tehnyt. Alpissa oli aina se hyvä juttu, että vaikka yksin treenasikin niin yleensä tuli edes jonkun kanssa vaihdettua muutama sana hississä, mutta nyt tuolla laduilla ihmisiä tulee vastaan tai menee ohi eikä kukaan sano mitään.
Ehkä tämä on sitten sitä "tyhjiön" täyttämistä... ja oikean suunnan etsimistä, faktojen hyväksymistä, fiilistelyä...
// M
No comments:
Post a Comment